Miten ihminen voi muuttua

Olen alkanut hiljalleen oivaltaa mitä Gurdjieff saattoi tarkoittaa. Hänen mukaansa ihmisiä, jotka eivät tee työtä itsensä suhteen, pitää ymmärtää eikä heitä saa syyttää. Jeesus Nasaretilainen sanoi samaa pyytäessään anteeksi kiduttajiensa puolesta, sillä he eivät "tienneet mitä tekivät".

Suurimman osan ajasta me emme näe itseämme emmekä tiedä - tiedosta - mitä teemme. Miten voisimmekaan, koska olemme samastuneita siihen, joka tekee! Emme ole objekteja itsellemme; olemme oman elämämme subjekteja. Ja siinä pulman ydin. Kaikki, mitä koemme tai näemme tai teemme tapahtuu meille oman subjektiivisen linssimme läpi. Näemme maailman, mutta olemme sokeita näkemisemme suhteen. Kunnes jotain niin yllättävää tapahtuu, että olemme ikään kuin pakotettuja näkemään itsemme sellaisena kuin olemme, sellaisena kuin muut meidät näkevät: näemme oman suodattimemme. Subjektistamme tulee hetkeksi objekti. Ja silloin meillä on mahdollisuus muuttua, ei hetkeäkään ennen.

Koin tämän hiljattain sangen arkipäiväisessä yhteydessä. Laulajana bändissämme minulla oli pitkään ollut tunne, että homma ei oikein toimi osaltani. Harjoittelu ei auttanut enkä tiennyt mitä muutakaan tehdä. Olosuhteiden pakosta pidin reilun kuukauden tauon kaikesta bändiin liittyvästä. Paussin jälkeen otin uuteen kuunteluun levyämme varten nauhoitetun demon ja ensimmäistä kertaa kuulin mitä tein väärin. Kuulin, miltä ääneni olisi pitänyt kuulostaa ja sen myötä onnistuin ensimmäistä kertaa myös tuottamaan oikean äänialan.

Aikaisemmin olin operoinut linssini läpi; tauon myötä näin itseni ikään kuin etäämmältä ja pystyin arvoimaan itseäni ulkopuolelta. Aikaisemmasta subjektista oli tullut objekti.

Muutos vaatii itsensä-sellaisenaan-näkemisen. Se on vaikeaa, koska kulloinenkin tapamme olla sisältää ristiriitoja, joita emme haluaisi havaita. Suojaamme itseämme niiltä erilaisin puolustusmekanismein; vasta (useimmiten) ulkopuolisen shokin tullen saatamme hetkeksi pudottaa nämä maailmankuvamme vartijat, defenssimme, ja nähdä itsemme sellaisena kuin olemme.

Teoriassa tämä on tavattoman yksinkertaista: sen kun vain katsot itseäsi, aivan kuin jotain konetta tai esinettä, tarkastat mitä puuttuu ja mitä tarvitaan lisää, ja palaat takaisin itseesi korjaamaan tilanteen. Käytännössä muutos on kuitenkin lähes mahdoton toteuttaa yksin. Emme näe itseämme maailmankuvallisen itsevakautusjärjestelmämme johdosta rehellisesti. Tämä vakauttava järjestelmä kun pyrkii tilanteesta toiseen varmistamaan sen, että koemme toimintamme johdonmukaisena ja kognitiivisesti yhtenäisenä. Ja, kuten mainitsin, emme milloinkaan ole täysin johdonmukaisia; tai paremminkin, voimme olla - ja usein olemmekin - johdonmukaisia yhden maailmankuvan sisällä. Ongelmana on vain se, että maailmankuvat kehittyvät, ja voimme olla varmoja siitä, että nykyisen olemisemme tavan tuolla puolen loistaa uusi, loistavampi ja laajempi maailma, josta jälleen, hiellä ja vaivalla ja isolla omaksumisen tuskalla pyrimme muodostamaan uuden, sisäistetyn kuvan - uuden maailmankuvan - joka jälleen sisältää oman tuhonsa siemenet. Toisin sanoen, jokainen maailmankuva voi kyllä olla sisäisesti yhtenäinen, mutta ulkoisesti ei, koska maailmankuvat kehittyvät ja "taivaas' ja maas' on paljon, mistä maailmankuvamme ei uneksikaan"...

Käytännössä tarvitsemme siis apua. Kaikki tietävät Albert Einsteinin kuuluisan fraasin siitä, miten ongelmaa ei voida ratkaista samalla tasolla, josta se on lähtöisin. Sama periaate toimii käytännön ihmistyössä muutoksen suhteen. Jos haluamme muuttua (ollen periaatteessa "terveitä" mieleltämme emmekä näin ollen etsi sisäistä yhtenäisyyttä vaan siirtymistä johonkin uuteen, rikkaampaan olemisen tapaan) on meidän ensin nähtävä itsemme tässä jotta voimme siirtyä tuonne. Koska itsemme näkeminen on vaikeaa ja petoksella on monet kasvot, tarvitaan usein toisen henkilön apua. Ongelma vain on valita kenen apua pyydämme tai otamme vastaan. Useimmat auttajat kun toimivat rajallisten maailmankuvallisten resurssien pohjalta, yhtä tai toista näkökulmaa tai kehitysvaihetta tai olemisen tapaa painottaen. Tarvitsemme siis apua, ja tarvitsemme yhtenäistävän ihmiskuvan ja mahdollisimman kattavan maailmankuvan pohjalta toimivaa apua, ja sitä on valitettavan vähän tarjolla.

Ja tässä vaiheessa, tietenkin, ojennan korttini ja pyydän mitä nöyrimmin ottamaan yhteyttä jahka ensimmäinen Integral Coach-opintojaksoni on valmis ja integraalisen elämäntavan suunnittelutoimistoni on käynnissä...

Integral Coaching Canadan opissa

Palasin viime viikolla Integral Coaching Canadan koulutuksesta. Amsterdamissa pidetty viiden päivän sessio oli erittäin intensiivinen ja täynnä uutta asiaa. Huomasin, miten käytännön työssä teorian tuntemus auttaa hyvin vähän.

Tämä koulutuksen ensimmäinen osio itsessään oli erittäin korkeatasoinen. Mukana ollut toinen suomalainen, coaching-konkari kolmenkymmenen vuoden kokemuksella ja oman yrityksensä sankari oli yhtä lailla hämmästynyt kuin minäkin. Miten näin kovaa kamaa voi edes olla, hämmästelimme Heinekeniemme ääressä aina pitkien koulutuspäivien päätteeksi.

Integral Coaching oli nyt ensimmäistä kertaa eurooppalaisten ulottuvilla. Muutamaa Kanadaan matkustanutta friikkiä lukuunottamatta olimme siis ensimmäiset eurooppalaiset (mukana oli väkeä myös Australiasta, Etelä-Afrikasta ja Argentiinasta), jotka saivat kokea henkilökohtaisesti "kaikkien aikojen parhaan integral-sovelluksen". Ja melkoinen sovellus olikin! Väki oli hyvinkin hiljentynyttä ja liikutettua viimeisenä päivänä, kun tuntoja purettiin ja koulutuksesta saatua hyötyä puitiin. Kuten ohjaajat Laura Divine ja Joanne Hunt totesivat, "This shit works".

Coachingia tuntemattomille - ala oli minulle vieras aina koulutusjakson alkuun saakka - selvitän lyhyesti mistä siinä on kyse. Coaching on eräänlainen terapian kevyempi versio; jos oman elämän käsittelyä vaativat aiheet eivät tunnu riittävän raskailta terapiaan, coaching voi auttaa. Kuten terapiassakin, coachingissa auttaminen pohjautuu jonkin teoreettisen mallin pohjalta tapahtuvaan kuunteluun, keskusteluun ja tulkintaan.

Integral Coaching - joka on muuten Kanadassa rekisteröity tavaramerkki - eroaa muista coaching-suuntauksista siksi, että se pohjautuu integraaliteoriaan, ja on ainoa Ken Wilberin "hyväksymä" AQAL-malliin perustuva coaching-sovellus. Kyse on ihmisen nykyisen olemisen tavan näkemisestä kokonaisvaltaisella tavalla (siitä mitä tuo tapa sekä mahdollistaa että sulkee pois) ja tämän pohjalta ohjatusta kestävästä kasvusta kohti uutta olemisen tapaa, joka voisi vapauttaa ihmisen tämänhetkisten ongelmiensa syistä. Touhuun tutustuneena voin vain sanoa, että teoriaa on käytetty erittäin älykkäästi ja elegantisti tavalla, johon vain asiaan syvällisesti perehtynyt ihminen kykenee. Tässä tapauksessa perehtyneitä on kaksi, kurssin vetäjät Laura ja Joanne, jotka ovat sekä yhtiö- että elämänkumppaneita.

Käytännössä - ja mahdollisimman kansantajuisesti - integraaliteorian sovellus Integral Coachingissa esiintyy kokonaisuuden näkemisen taitona: mitään oleellista ihmisessä ei haluta jättää tarkastelun ulkopuolelle. Toisin sanoen, integraalicoachille tullessasi voit olla varma, että hän tekee parhaansa tarkastellessaan sinua asiakkaana niin monelta kantilta kuin mahdollista. Samaa ei kovin moni terapiasuuntauskaan voi luvata (tästä kenties löytyy omakohtaisia kokemuksia psykologilla tai terapeutilla käyneiltä). Toinen tärkeä tekijä on kestävän kasvun periaate. Jotta kehitys voisi tuottaa pysyviä tuloksia, sen tulee perustua vakaaseen kehityspsykologiseen perustaan, joka Integral Coachingin tapauksessa tapauksessa on Robert Keganin subjekti-objekti-teoria. Näiden periaatteiden pohjalta, lyhyesti, Integral Coaching toimii.

Käytännön työhön tutustuminen nöyrrytti. Olin tietenkin ennen koulutuksen alkua lukenut Journal of Integral Theory and Practicen Integral Coaching -teemanumeron, kuunnellut Wilberin, Huntin ja Divinen podcast-haastattelut sekä katsonut Integral Lifen tuottamat aihetta esittelevät harjoitusvideot (erittäin suositeltavia, muuten). Itse harjoiteltuna työ oli kuitenkin hyvin erilaista. On toinen asia nyökytellä päätään lukemisensa tahdissa; toinen on olla itse tekijänä. Ero on vähän kuin katselisi taitoluistelijaa jäällä ja sen jälkeen yrittäisi itse piruettia parketilla. Onnistuu vaivoin.

Minun matkani Integral Coaching-työn tekijäksi on alussa, ja olen siitä tavattoman innoissani. Teoria, metodi ja prosessi sen toteuttamiseksi ovat ensiluokkaisia. Nyt tarvitsee vain kääriä hihat ja ryhtyä hommiin. Sen olen jo aloittanutkin, horjuen mutta vakaasti eteenpäin mennen, ensimmäisen koeasiakkaani kanssa. Katsotaan millaista hedelmää työ kantaa. Kukaties samalla mentaliteetilla kuin ikkunalaudallani kasvavat chilit: hitaasti tulee hyvää (ja tulista).

Elämän tarkoituksen löytämisestä

Luulin pitkään, että elämäni todellinen tarkoitus oli olla rokmuusikko. Aina nähdessäni bändin keikalla tulin joko kateelliseksi siitä, etten itse ollut soittamassa, tai sitten liikutuin sydänjuuriani myöten (kuten kävi esimerkiksi tänä kesänä Bruce Springsteenin keikalla, jossa pillitin silmäni ulos kuin pikkutyttö). Pidin näitä tunteita positiivisina varjoina: syvältä sisältäni ulos heijastettuina osoituksina siitä, että muusikon ura on kutsumukseni ja lahjani maailmalle.

Kunnes tässä päivänä eräänä asia valkeni minulle. Se, mitä Todella Hienolla Keikalla näin oli todellakin kutsumukseni ja osoitus elämäni tarkoituksesta ja työstä. Se ei kuitenkaan ollut itse esiintyminen; lavalla heiluva muusikko pikemminkin teki omalla tavallaan sitä samaa, mitä minä kaikkein eniten halusin tässä maailmassa ja tällä elämälläni tehdä. Nimittäin,

auttaa ihmisiä tekemään ja olemaan sitä, mitä he kaikkein eniten (syvimmillään) haluavat tehdä ja olla.

Oivalsin muusikon työn olevan parhaimmillaan juuri tätä. Suurimmat liikutukseni keikalla eivät liittyneet itse esiintymiseen, kuten olin luullut. Ne liittyivät siihen lähes ylimaalliseen tunnetilaan, jonka muusikko kuulijassaan voi saada aikaan. Tämä tunne/tila herättää ihmisen olemaan muusikkko ja hänen musiikkinsa; ei erillinen kuulija. Esiintyjän ja vastaanottajan välisen näennäisen rajan yli muusikko pyrkii kuulijansa parhaimmillaan kuljettamaan. Ja samaa halusin minäkin tehdä - en vain välttämättä samoilla välineillä, kuten sain oivaltaa.

Elämän tarkoituksen etsimisen yksi sudenkuopista on työvälineen (muusikkona olemisen) sekoittaminen työhön (innostamiseen, herättämiseen, opastamiseen) jota sen avulla tehdään. Esiintyminen ei siis ollutkaan ensisijainen kutsumukseni. Esiintymisen avulla luotavan tilan, tunteen ja tahdon herättäminen toisessa ihmisessä sen sijaan oli, ja on.

Oman äänen löytämisestä

"Oliko hyvä ilma Ranskassa?", kysyi naapurini sateen hakatessa päähäni.

Mietin hetken liian kauan.

"Erilainen", vastasin.

Tarkoitukseni oli sanoa "oli kyllä, aika hitosti parempi keli oli Ranskassa; 22 astetta varjossa ja viiniä ja juustoja ja baskereita vinottain". Sen sijaan valitsin välimallin tien ja annoin Kaikkia Miellyttävän Vastauksen.

_______


Jokaisessa hetkessä ihmisellä on kolme perustavanlaatuista näkökulmaa, sanoo Ken Wilber. Nämä Kolme Suurta, kuten W niitä nimittää, alkavat ilmaantua tietoisuudessamme syntymästä alkaen. Aluksi ne ovat alkeellisia käsityksiä Minun, Meidän ja Sen olemassaolosta. Havaitsemme, että Minä olen; huomaamme, että on olemassa myös Muita; ja näemme objektiivisia Niitä: kirjoja, kiviä ja muuta maailman kalustoon kuuluvaa.

Hiljalleen nämä näkökulmat alkavat eriytyä toisistaan. Niiden eriytyessä alkavat kehittyä myös niiden "näkijät". Vertauskuvina niistä käytän helposti omaksuttavia käsitteitä, Transaktioanalyysin kolmea suurta: Lapsi, Vanhempi ja Aikuinen.

Lapsen ääni on ensisijaisesti Minän ääni, kauneuden ääni, taiteen ääni. Vanhemman ääni on Meidän äänemme, moraalin ääni, yhteisen hyvän ääni, konsensuksen ääni. Aikuisen ääni on Sen ääni, objektiivisen totuuden ja tieteen ääni.

Nämä kaikki äänet lähteävät kehittymään meissä syntymästä alkaen. Prototyyppisistä Minä-Me-Se -käsityksistä ne eriytyvät Lapsen, Vanhemman ja Aikuisen ääniksi, kunnes ne voivat jälleen alkaa integroitua, yhtenäistyä terveessä egossa toimivaksi äänten harmoniaksi. Iso vaatimus, jota hyvin harva onnistuu elämässään ilman erityistä motivaatiota tai apua täyttämään.

Vastasyntyneen eriytymättömästä maailmasta pienen taaperon alkeelliseen minä-me-se -käsityskykyyn, nuoren ja aikuisen kolmijakoiseen Lapsi-Vanhempi-Aikuinen -psykodynamiikkaan ja kenties lopulta integroituneen egon tietoiseen näkökulman vaihtamisen taitoon perustuvaan Kauneuden, Hyvyyden ja Totuuden yhtenäistävään näkemykseen, ihminen oppii kehittyessään entistä paremmin tiedostamaan ja käyttämään näkökulmiaan, sen sijaan että olisi vain niiden mekaaninen käyttöväline, jossa Lapsi ja Vanhempi ja Aikuinen käyvät ikuista tukkanuottaansa ja jossa Minän ja Meidän ja Sen alueet ovat sekaisin kuin seinäkello kylähullun ulkohuusissa.

_________

Oman äänensä tiedostaminen ei ole aina helppoa. Yksinkertaista se kyllä on. Sen kun kuuntelee, mitä mieltä on ja sillä hyvä. Ongelmana vain ovat muut äänet, jotka hukuttavat oman äänen alleen.

Minun mielestäni Ranskassa oli parempi ilma kuin Utössä, ainakin siltä sillä hetkellä tuntui. Oli kivaa kun Ranskassa paistoi aurinko. Ei ollut kivaa kun Utössä satoi päin naamaa ja tuuli niin että korvat irtosivat. Se oli Minun mielipiteeni, Minun ääneni, Kauneuden ääni, Lapsen ääni. Se ei ollut Meidän äänemme, yhteishyvän ääni, kompromissien ääni, Vanhemman ääni. Se ei myöskään ollut Sen ääni, puhtaan järjen ääni, objektiivisen totuuden ääni, Aikuisen ääni.

Äänet pitäisi opetella erottelemaan toisistaan. Sen jälkeen niille kaikille pitää antaa sanansija. Ja lopulta oivaltaa, että ne ovat kaikki Yhden Todellisuuden ääniä, eri suunnista, eri puolilta, kaikumassa Tyhjyydessä, huutamassa vasten Alkuperäisiä kasvojamme, muistuttamassa meitä omasta itsestämme jota emme milloinkaan ole unohtaneet.

Pelkojen voittamisesta

Ainoa tapa ylittaa itsensa ja voittaa pelkonsa on toimia aivan kuin pelkoa ei olisikaan.

Itsensa ylittamisessa on yhtalailla kyse uuden tavoitteen saavuttamisesta kuin vanhasta painolastista luopumisesta. Uutta on vaikea saada tilalle jos vanhat toiveet tukkivat tien.

Olin asettanut itselleni toiveen rahatilanteeni parantamisesta. Ensimmainen este uudelle tilanteelle oli niukkuuden ihanne, josta tiedostattani pidin kiinni. Halusin samaan aikaan enemman vaurautta; toisaalta ihannoin kulutuksen minimointia ja niukkuusrajalla elamista.

Huomasin kaavani toteutuvan kaytannossa kun tein vaihtokauppoja siskoni kanssa. Pyysin hanta tuomaan kirjani vastineeksi kaupasta pullon viskia. Olin ostanut jo aiemmin kaksi pulloa ja kolmas alkoi tuntua liioittelulta. Niukkuusrajojeni sisalla olin sallinut itselleni korkeintaan kaksi pulloa, en enempaa. Jouduin hillitsemaan itseni ja kyseenalaistamaan reaktiiviset tunteeni saadakseni vaihtokaupan toimimaan.

Minun oli pakko astua ulos piirista, jonka sisalla normaalisti pyorin. Pelkasin uuden kokemista. Vain toimimalla ikaan kuin pelkoani ei olisi - tai toimimalla siita huolimatta - toimimalla tottumukseni suuntaa vastaan - pystyin saamaan jotain uutta tilalle.

Olen havainnut samankaltaisen periaatteen ulottuvan kaikkiin toiveisiin: ei voi saada uutta ellei tiedosta mika sen toteutumista estaa. Haluan esimerkiksi pukeutua hyvin; samalla olen laiska ja mukavuudenhaluinen enka oikein jaksa selvittaa millainen olisi hyva tyyli. Ratkaisu? Jostain on luovuttava. Helpointa on aloittaa selvittamalla hyvan tyylin salaisuuksia.

On helpottavaa muistaa, mita Wilber kertoo Kosmoksen perustavista lainalaisuuksista: terve kehitys seka ylittaa etta sisallyttaa jokaisen tason. Voin siis edelleen sailyttaa osan siita, mika niukkuudessa ja vapaaehtoisessa vaatimattomuudessa on viisasta ja hyvaa, ja toistaalta kasvaa sen yli. Voin edelleen pukeutua helposti ja mukavasti, ja toisaalta oppia valitsemaan vaatteeni tilaisuuden mukaan paremmin.

Ja nyt kuulenkin siskoni palaavan kaupasta viskipullon kera. Siis: jaapalat lasiin, bourbonia paalle ja Esquiren tyylisivujen sekaan. Aivan kuin Clint Eastwood tekisi, pelkoa vailla.

Maailmankuvien rajat(tomuus) ja tietoisuuden kirjo

Ken Wilberin ensimmäinen kirja Spectrum of Consciousness on edelleen ajankohtainen teos. Vaikka Wilberin ajatukset tuon julkaisun jälkeen osittain muuttuivatkin, kirjan keskeinen teema on pysynyt ja uskoakseni pysyy ajattomana. Etenkin kun se on mitä parhaimmin sovellettavissa käytännön elämään ja sen eheään elämiseen.

Laajimmillaan ihmisen elämä on täysin vapaa rajoista, käsitteistä ja maailmankuvista. Tämä ei tarkoita etteikö niitä olisi; se tarkoittaa, että ne eivät rajoita. Rajoista ja maailmankuvista vapaa elämä merkitsee sitä, että eroa oman minuuden ja toisen minuuden; oman elämän ja toisen elämän; tämän ja tuon; minun ja sinun välillä ei tarvita. Erot kyllä havaitaan, mutta niihin ei samastuta: kaikki on tuossa maailmankuvista vapaassa kokemuksessa yhtä.

Useimmat meistä eivät elä ihan näin laajasti. Useimmat meistä kokevat oman organisminsa erillisenä olentona. Tätä Wilber nimittää kirjassa "primaaridualismiksi". Tätä seuraavassa "sekundääridualismissa" tapahtuu oivallus - ja pelko - erillisen organismin katoavaisuudesta. Syntyy ajallisuuden kokemus ja ensimmäinen sarja neurooseja, jotka Wilber liittää eksistentiaalisen tason ongelmiin.

Omassa vertauskuvassani hahmotin tämän ikään kuin talon muotoon: ihminen rajoittaa itsensä ulkomaailmasta rakentamalla talon, joka erottaa "tämän" kokemuksen "tuosta", aivan kuin yksittäinen talo erottuu sitä ympäröivästä todellisuudesta.

Kolmas rajoitus maailmankuvassa tapahtuu, kun yksi osa taloa - sanotaan vaikka sen kivijalka ja kellarikerros - suljetaan kokemusmaailman ulkopuolelle. Tämä on "tertiääridualismin" vaihe, jossa erillisyys oman kehon ja mielen - egon ja ruumiin - välillä tapahtuu. Ihminen katkaisee siteensä omaan fyysisyyteensä ja kokee sen vieraana, ei-minuna. Kun aikaisemmin ero oli ainoastaan minun ja ei-minun välinen, nyt erotettuna on lisäksi minä ja kehoni. Tässä vaiheessa talon kellarikerros muuttuu vieraaksi, ja kaikkeen siellä tapahtuvaan outoon mölinään ja murinaan kutsutaan ulkoistettu ammattimies paikalle mittareita lukemaan ja vipuja kääntelemään: oman itsen vaikutuspiiriinhän tämä alue ei enää kuulu. Ollaan vieraannuttu omasta kehosta; ollaan tehty siitä uusi objekti; ja tämän jälkeen kaikki omassa kehossa tapahtuvat muutokset ja niiden hoito voidaankin uskoa lääkäreiden huomaan.

Neljäs rajoitus - "kvaternaaridualismi" - tapahtuu kun jäljellejääneestä osasta (pelkästä egosta) erotetaan vielä varjo ja persoona. Varjoon sisältyvät kaikki ne tunteet, ajatukset ja minuuden puolet, joita ei haluta tai uskalleta näyttää toisille ja itselle. Näin osa minusta muuttuu vieraaksi; syntyy varjo, joka usein nähdään vain toisten ihmisten kautta heijastuneena. Elämä on kutistunut hyvin pieneksi. Jäljellä ovat vain ne huoneet - ehkä ainoastaan yksi huone -, jotka voidaan vieraille ja itselle esittää kuten paras maski ainakin.

Kun aluksi maailmankuvaa ei käytännöllisesti katsoen ollut - kuvaa ei tarvita edustamaan maailmaa, jonka kanssa ollaan yksi ja sama - on tämä rajaton kokemusmaailma typistynyt ensin taloksi, siitä yhdeksi kerrokseksi ja lopulta vain yhdeksi huoneeksi, pahimmillaan vain huoneen yhdeksi nurkaksi. Hyvin ahdasta!

Vaikka Wilberin teoria ei nykyisellään enää tämän rakennelman dynamiikkaa tunnustakaan, sen keskeinen sanoma säilyy: rajoitamme ja olemme rajoittaneet itseämme henkisesti (primääridualismi), eksistentiaalisesti (sekundääridualismi), kehollisesti (tertiääridualismi) ja psykologisesti (kvaternaaridualismi). Jokainen näistä rajoituksista voi elää samanaikaisesti meissä. Ja tämä johtaa suoraan sylttytehtaalle, eli käytännön ILP-harjoitteluun.

ILP:n neljä harjoitusaluetta ovat Spectrum of Consciousnessissa esitetyt neljä dualismin aluetta. Henkiset harjoitukset pyrkivät höllentämään kuristusotettamme kahdesta ensimmäisestä rajoitteesta. Älylliset harjoitukset irrottavat otteemme älyllisesti epärehellisistä valinnoista, joiden annamme ohjata elämäämme eksistentiaalisesti. Fyysiset harjoitukset auttavat ottamaan uudelleen yhteyden kehoomme ja tekemään siitä jälleen minä- ja maailmankuvamme integraalin osan. Ja psykologisten harjoitusten avulla voimme yhdentyä persoonamme ja varjomme suhteen; siten, että varjomme eivät enää ole "tuolla jossain" vaan täällä, osana minua. Avautumalla uudelleen neljänlaisten rajoitustemme suhteen voimme elää kokonaisempina ihmisinä kokonaisempaa elämää. Jesh, minä sanon!

Oli erittäin valaisevaa ja virkistävää tutustua Wilberin varhaisvaiheen ajatteluun. Samoin oli hauskaa havaita sen suora yhteys itseäni eniten kiinnostavaan osaan hänen filosofiassaan, s.o. mitä integraaliteoria (tuossa vaiheessa ei tosin vielä puhuttu mistään "integraaliteoriasta", olipahan vain yksi tiskaaja Nebraskasta, joka sattui kirjoittamaan yhden nerokkaan teoksen) voi antaa suhteessa hyvään elämään ja oikein elämiseen. Aika paljon, huomaan. Ja, jälleen kerran, uutta motivaatiota suhteessa omaan harjoitukseeni.

Kirjahyllyn hallintaa

Turhauduin viikko sitten lukemiseeni. Nappailin kirjan sieltä, toisen täältä kuin pahinkin sekakäyttäjä. Lukeminen jäi usein kesken kun en oikein tajunnut, miksi mitäkin kirjaa luin.

Vaan eipä jää enää! Nyt puhaltavat uudet tuulet kuin Kake Randelinin vanhassa hitissä. Kävin nimittäin luettavien kirjojen hyllyni läpi ja jaoin opukset kolmeen kategoriaan:

(A) Must Read eli jos huomenna kuolen jokin näistä käsissäni, kuolen saappaat jalassa

(B) Nice to Read eli kiva olisi nämäkin lukea, mutta ekat asiat ensiksi

(C) Could Read eli joskus, viimeistään (seuraavana) jouluna mutta ei pakollista luettavaa

A-listani viiden kärki näyttää nykyisellään tältä:

1. In Over Our Heads (luettu; mestarillinen kuvaus nykyajan mentaalisista haasteista, joihin - järkyttävää kyllä - valtaosa aikuisista ei kykene psykologiselta tasoltaan vastaamaan)

2. Spectrum of Consciousness (luvussa; mitä neroutta!)

3. Atman Project

4. Up From Eden

5. Kadonnutta aikaa etsimässä: Combray (iltalukemista ja Ranskan matkaan valmentautumista; mes-ta-ril-li-sen tuntuista proosaa)

Tässä innovaationi. Saa lainata.