Monta kertaa harhaudun itselleni tärkeistä asioista, koska niiden toteuttaminen tuntuu liian suurelta tehtävältä. Vaikka työ olisi miten tärkeä, on olemassa suuri mahdollisuus jättää se kesken ja tarttua johonkin helpompaan - Facebookiin, kirjaan, kattoon sylkemiseen - koska tehtävää ei ole paloteltu sopivan kokoisiksi palasiksi.
Halutessamme kulkea pisteestä A (siitä missä nyt olemme) pisteeseen B (tavoitteeseemme) on näkyvissä mielensisäisen vision ohella ainostaan vetäytyvä horisontti. Se ei ole järin motivoivaa.
On siis kaiken viisauden ja onnistuneen unelman alku jakaa matka osiin. A:sta matka B:hen kulkee monen väliaseman halki. Nämä väliasemat - A1, A2, A3, A4... - muuttavat hiljalleen muotoaan, kunnes ihmeellinen transformaatio on tapahtunut: A20 onkin yhtä kuin B! Ja se, hyvät lukijat ja häntäluulliset lajitoverini, on kyllä yksi kaikkein suurimmista ihmeistä mitä tämä kirjoittaja tietää. Että voi, totta totisesti, saada kaiken mitä haluaa - jos vain osaa tehdä viisaasti ja sinnikkäästi töitä sen eteen.
Kun tätä prosessia haluaa hallita, muutama matkaohje kannattaa ottaa huomioon.
1. Jos matkalle on varattu aikaa vaikkapa 3 kuukautta, kannattaa tuo aika paloitella 4 x 20 päivän osiksi. Tämän avulla voi ennakoida, mitä haluaisi nähdä jokaisen ajanjakson lopulla. Esimerkiksi ensimmäisen 20 päivän aikana matkataan A1:stä pisteeseen A5, seuraavien aikana A10:een asti, ja niin edespäin.
2. Viikonloppuina - vaikkapa sunnuntai-iltana - kannattaa luoda silmäys kuluneeseen viikkoon ja pitää matkapäiväkirjaa: matkustinko suunnitellun matkan? Jos en, niin mitkä tekijät siihen vaikuttivat? Mitä tehdä ensi viikolla toisin?
3. Matkapäiväkirjaa on hyvä pitää myös päivittäin ja kirjoittaa, mitä hyvää matkalla on tänään tapahtunut ja mitä on tehnyt oikein, ja missä juuri sillä hetkellä on. Muuten matka - se kaikkein oleellisin asia elämässä - vilahtaa ohi silmien ja jää muistoksi ilman pysähtymistä nauttimaan hetkestä.
4. Askel kerrallaan ja kaikesta muusta viis. Koko kirjaa ei koskaan lueta; koko kirjaa ei koskaan kirjoiteta; eikä lautasta koskaan syödä. Kunhan matkalle on tehty suuntaa-antavat suunnitelmat joiden mukaan mennään, voidaan keskittyä oleelliseen: tässä hetkessä olemiseen ja tekemiseen. Muuta ei tarvita, eikä muuta ole koskaan ollutkaan.
perjantaina 4. joulukuuta 2009
lauantaina 28. marraskuuta 2009
Monta minää kasvaa meissä
Olin vierailulla kaverini luona taannoin. Kyseinen ystävä on kuulunut Jupsan Circle of Trustiin jo reilusti yli toistakymmentä vuotta. Ainoa hankauskohta on ollut eroavaiset kehityspolkumme. Omani on johtanut moniin uusiin haasteisiin kun taas hänen polkunsa on enemmän tai vähemmän pysynyt samana.
Viime vuosina olen välttänyt ystäväni kohtaamista. Tunne on kaiketi ollut molemminpuolinen; aikaisemmin meitä vahvasti yhdistäneitä yhteisiä puheenaiheita on ollut vähemmän ja vähemmän. Tilanne on ollut luonnollinen ja samalla hyvin traaginen: luopuminen parhaasta ystävästä, jollaisena hänet lähes koko aikuisikäni olen kokenut, on ollut raastava.
Taannoinen visiittini oli positiivinen yllätys. Viihdyimme jälleen hyvin keskenämme, ikään kuin taukoa ei olisi ollutkaan sitten "parhaimpien vuosiemme". Tajusin sen seurauksena jotain keskeistä ihmisenä olemisesta. Meissä kasvaa samaan aikaan monta "minää". Yksi niistä on se sama vanha minä, jolla on samat vanhat ystävät. Toinen on uusi minä, se, joka kaipaa ympärilleen uutta minää tukevia ystäviä. Molemmilla on omat mielipiteensä, omat mieltymyksensä ja oma itsenäinen elämänsä. Vaatii suurta sielua, suurta mieltä ja suurta sydäntä sisällyttää ne molemmat itseensä ja omaan kokemiseensa.
Elämäni tuntuu nyt rikkaammalta. Ikään kuin olisin saanut takaisin vanhan rakkaan ystäväni. Ikään kuin nyt olisin kasvanut: siedän toisensa poissulkevat, keskenään ristiriitaiset kasvavat minäni itseni osina. Toisen, jolla on vanhat tutut jutut ja samat vanhat ystävät; ja toisen, joka kaipaa ja tarvitsee kasvaakseen uusia haasteita, uusia asioita ja uusia ystäviä. Niiden rauhallinen rinnakkaiselo minussa on totisesti jotain uutta, ja ihmeellistä. Kiitos siis siitä sinne minne kiitos kuuluu.
Viime vuosina olen välttänyt ystäväni kohtaamista. Tunne on kaiketi ollut molemminpuolinen; aikaisemmin meitä vahvasti yhdistäneitä yhteisiä puheenaiheita on ollut vähemmän ja vähemmän. Tilanne on ollut luonnollinen ja samalla hyvin traaginen: luopuminen parhaasta ystävästä, jollaisena hänet lähes koko aikuisikäni olen kokenut, on ollut raastava.
Taannoinen visiittini oli positiivinen yllätys. Viihdyimme jälleen hyvin keskenämme, ikään kuin taukoa ei olisi ollutkaan sitten "parhaimpien vuosiemme". Tajusin sen seurauksena jotain keskeistä ihmisenä olemisesta. Meissä kasvaa samaan aikaan monta "minää". Yksi niistä on se sama vanha minä, jolla on samat vanhat ystävät. Toinen on uusi minä, se, joka kaipaa ympärilleen uutta minää tukevia ystäviä. Molemmilla on omat mielipiteensä, omat mieltymyksensä ja oma itsenäinen elämänsä. Vaatii suurta sielua, suurta mieltä ja suurta sydäntä sisällyttää ne molemmat itseensä ja omaan kokemiseensa.
Elämäni tuntuu nyt rikkaammalta. Ikään kuin olisin saanut takaisin vanhan rakkaan ystäväni. Ikään kuin nyt olisin kasvanut: siedän toisensa poissulkevat, keskenään ristiriitaiset kasvavat minäni itseni osina. Toisen, jolla on vanhat tutut jutut ja samat vanhat ystävät; ja toisen, joka kaipaa ja tarvitsee kasvaakseen uusia haasteita, uusia asioita ja uusia ystäviä. Niiden rauhallinen rinnakkaiselo minussa on totisesti jotain uutta, ja ihmeellistä. Kiitos siis siitä sinne minne kiitos kuuluu.
keskiviikkona 11. marraskuuta 2009
Integral Finland
Avasimme hiljattain ensimmäisen suomenkielisen Integral-aiheisen verkkosivuston. Integral Finland tarjoaa artikkeleita (sekä käännöksiä että kotimaisia), tietoa ja keskustelukanavan integraaliajattelusta ja sen käytännön sovelluksista kiinnostuneille. Olemme mielissämme - ja ylpeitä! - sivun toteutuksesta; se oli pitkän työn takana mutta kyllä kannatti.
Maailmanlaajuisesti sivusto on merkittävä. Vastaavia eri maiden omia integral-aiheisia sivustoja ei ole liialti. Saksalaisten lajitoveriemme oma Integrales Forum on tietenkin pioneeri, ja Hollannista käsin operoiva Integral World tarjoaa myös kriittisempää suhtautumista koko integraaliseen maailmankuvaan. Maailmanlaajuisia Ken Wilber-meetup-ryhmiä löytyy myös - mutta omat verkkosivut lienevät edelleen harvinaisia.
Integral Finland järjestää nyt myös ensimmäisen tapaamisensa. Maanantaina 30.11. on Helsingissä avoin yleisöluento psykologi, DI Anssi Balkin pitämänä. Tilaisuus on informatiivisen luonteensa lisäksi sosiaalinen: kaikki integraalisesta maailmankuvasta kiinnostuneet voivat nyt kokoontua samaan ei-virtuaaliseen paikkaan, melkeinpä ensimmäistä kertaa maamme historiassa. Tilaisuudesta pysyy ajan tasalla rekisteröitymällä Integral Finlandin sivuille ja tietenkin seuraamalla ja osallistumalla aktiivisesti keskusteluun.
Nyt siis kaikki tietävät minne seuraavaksi verkossa suunnistaa. Siis tänne.
Maailmanlaajuisesti sivusto on merkittävä. Vastaavia eri maiden omia integral-aiheisia sivustoja ei ole liialti. Saksalaisten lajitoveriemme oma Integrales Forum on tietenkin pioneeri, ja Hollannista käsin operoiva Integral World tarjoaa myös kriittisempää suhtautumista koko integraaliseen maailmankuvaan. Maailmanlaajuisia Ken Wilber-meetup-ryhmiä löytyy myös - mutta omat verkkosivut lienevät edelleen harvinaisia.
Integral Finland järjestää nyt myös ensimmäisen tapaamisensa. Maanantaina 30.11. on Helsingissä avoin yleisöluento psykologi, DI Anssi Balkin pitämänä. Tilaisuus on informatiivisen luonteensa lisäksi sosiaalinen: kaikki integraalisesta maailmankuvasta kiinnostuneet voivat nyt kokoontua samaan ei-virtuaaliseen paikkaan, melkeinpä ensimmäistä kertaa maamme historiassa. Tilaisuudesta pysyy ajan tasalla rekisteröitymällä Integral Finlandin sivuille ja tietenkin seuraamalla ja osallistumalla aktiivisesti keskusteluun.
Nyt siis kaikki tietävät minne seuraavaksi verkossa suunnistaa. Siis tänne.
sunnuntaina 1. marraskuuta 2009
Miten ihminen voi muuttua
Olen alkanut hiljalleen oivaltaa mitä Gurdjieff saattoi tarkoittaa. Hänen mukaansa ihmisiä, jotka eivät tee työtä itsensä suhteen, pitää ymmärtää eikä heitä saa syyttää. Jeesus Nasaretilainen sanoi samaa pyytäessään anteeksi kiduttajiensa puolesta, sillä he eivät "tienneet mitä tekivät".
Suurimman osan ajasta me emme näe itseämme emmekä tiedä - tiedosta - mitä teemme. Miten voisimmekaan, koska olemme samastuneita siihen, joka tekee! Emme ole objekteja itsellemme; olemme oman elämämme subjekteja. Ja siinä pulman ydin. Kaikki, mitä koemme tai näemme tai teemme tapahtuu meille oman subjektiivisen linssimme läpi. Näemme maailman, mutta olemme sokeita näkemisemme suhteen. Kunnes jotain niin yllättävää tapahtuu, että olemme ikään kuin pakotettuja näkemään itsemme sellaisena kuin olemme, sellaisena kuin muut meidät näkevät: näemme oman suodattimemme. Subjektistamme tulee hetkeksi objekti. Ja silloin meillä on mahdollisuus muuttua, ei hetkeäkään ennen.
Koin tämän hiljattain sangen arkipäiväisessä yhteydessä. Laulajana bändissämme minulla oli pitkään ollut tunne, että homma ei oikein toimi osaltani. Harjoittelu ei auttanut enkä tiennyt mitä muutakaan tehdä. Olosuhteiden pakosta pidin reilun kuukauden tauon kaikesta bändiin liittyvästä. Paussin jälkeen otin uuteen kuunteluun levyämme varten nauhoitetun demon ja ensimmäistä kertaa kuulin mitä tein väärin. Kuulin, miltä ääneni olisi pitänyt kuulostaa ja sen myötä onnistuin ensimmäistä kertaa myös tuottamaan oikean äänialan.
Aikaisemmin olin operoinut linssini läpi; tauon myötä näin itseni ikään kuin etäämmältä ja pystyin arvoimaan itseäni ulkopuolelta. Aikaisemmasta subjektista oli tullut objekti.
Muutos vaatii itsensä-sellaisenaan-näkemisen. Se on vaikeaa, koska kulloinenkin tapamme olla sisältää ristiriitoja, joita emme haluaisi havaita. Suojaamme itseämme niiltä erilaisin puolustusmekanismein; vasta (useimmiten) ulkopuolisen shokin tullen saatamme hetkeksi pudottaa nämä maailmankuvamme vartijat, defenssimme, ja nähdä itsemme sellaisena kuin olemme.
Teoriassa tämä on tavattoman yksinkertaista: sen kun vain katsot itseäsi, aivan kuin jotain konetta tai esinettä, tarkastat mitä puuttuu ja mitä tarvitaan lisää, ja palaat takaisin itseesi korjaamaan tilanteen. Käytännössä muutos on kuitenkin lähes mahdoton toteuttaa yksin. Emme näe itseämme maailmankuvallisen itsevakautusjärjestelmämme johdosta rehellisesti. Tämä vakauttava järjestelmä kun pyrkii tilanteesta toiseen varmistamaan sen, että koemme toimintamme johdonmukaisena ja kognitiivisesti yhtenäisenä. Ja, kuten mainitsin, emme milloinkaan ole täysin johdonmukaisia; tai paremminkin, voimme olla - ja usein olemmekin - johdonmukaisia yhden maailmankuvan sisällä. Ongelmana on vain se, että maailmankuvat kehittyvät, ja voimme olla varmoja siitä, että nykyisen olemisemme tavan tuolla puolen loistaa uusi, loistavampi ja laajempi maailma, josta jälleen, hiellä ja vaivalla ja isolla omaksumisen tuskalla pyrimme muodostamaan uuden, sisäistetyn kuvan - uuden maailmankuvan - joka jälleen sisältää oman tuhonsa siemenet. Toisin sanoen, jokainen maailmankuva voi kyllä olla sisäisesti yhtenäinen, mutta ulkoisesti ei, koska maailmankuvat kehittyvät ja "taivaas' ja maas' on paljon, mistä maailmankuvamme ei uneksikaan"...
Käytännössä tarvitsemme siis apua. Kaikki tietävät Albert Einsteinin kuuluisan fraasin siitä, miten ongelmaa ei voida ratkaista samalla tasolla, josta se on lähtöisin. Sama periaate toimii käytännön ihmistyössä muutoksen suhteen. Jos haluamme muuttua (ollen periaatteessa "terveitä" mieleltämme emmekä näin ollen etsi sisäistä yhtenäisyyttä vaan siirtymistä johonkin uuteen, rikkaampaan olemisen tapaan) on meidän ensin nähtävä itsemme tässä jotta voimme siirtyä tuonne. Koska itsemme näkeminen on vaikeaa ja petoksella on monet kasvot, tarvitaan usein toisen henkilön apua. Ongelma vain on valita kenen apua pyydämme tai otamme vastaan. Useimmat auttajat kun toimivat rajallisten maailmankuvallisten resurssien pohjalta, yhtä tai toista näkökulmaa tai kehitysvaihetta tai olemisen tapaa painottaen. Tarvitsemme siis apua, ja tarvitsemme yhtenäistävän ihmiskuvan ja mahdollisimman kattavan maailmankuvan pohjalta toimivaa apua, ja sitä on valitettavan vähän tarjolla.
Ja tässä vaiheessa, tietenkin, ojennan korttini ja pyydän mitä nöyrimmin ottamaan yhteyttä jahka ensimmäinen Integral Coach-opintojaksoni on valmis ja integraalisen elämäntavan suunnittelutoimistoni on käynnissä...
Suurimman osan ajasta me emme näe itseämme emmekä tiedä - tiedosta - mitä teemme. Miten voisimmekaan, koska olemme samastuneita siihen, joka tekee! Emme ole objekteja itsellemme; olemme oman elämämme subjekteja. Ja siinä pulman ydin. Kaikki, mitä koemme tai näemme tai teemme tapahtuu meille oman subjektiivisen linssimme läpi. Näemme maailman, mutta olemme sokeita näkemisemme suhteen. Kunnes jotain niin yllättävää tapahtuu, että olemme ikään kuin pakotettuja näkemään itsemme sellaisena kuin olemme, sellaisena kuin muut meidät näkevät: näemme oman suodattimemme. Subjektistamme tulee hetkeksi objekti. Ja silloin meillä on mahdollisuus muuttua, ei hetkeäkään ennen.
Koin tämän hiljattain sangen arkipäiväisessä yhteydessä. Laulajana bändissämme minulla oli pitkään ollut tunne, että homma ei oikein toimi osaltani. Harjoittelu ei auttanut enkä tiennyt mitä muutakaan tehdä. Olosuhteiden pakosta pidin reilun kuukauden tauon kaikesta bändiin liittyvästä. Paussin jälkeen otin uuteen kuunteluun levyämme varten nauhoitetun demon ja ensimmäistä kertaa kuulin mitä tein väärin. Kuulin, miltä ääneni olisi pitänyt kuulostaa ja sen myötä onnistuin ensimmäistä kertaa myös tuottamaan oikean äänialan.
Aikaisemmin olin operoinut linssini läpi; tauon myötä näin itseni ikään kuin etäämmältä ja pystyin arvoimaan itseäni ulkopuolelta. Aikaisemmasta subjektista oli tullut objekti.
Muutos vaatii itsensä-sellaisenaan-näkemisen. Se on vaikeaa, koska kulloinenkin tapamme olla sisältää ristiriitoja, joita emme haluaisi havaita. Suojaamme itseämme niiltä erilaisin puolustusmekanismein; vasta (useimmiten) ulkopuolisen shokin tullen saatamme hetkeksi pudottaa nämä maailmankuvamme vartijat, defenssimme, ja nähdä itsemme sellaisena kuin olemme.
Teoriassa tämä on tavattoman yksinkertaista: sen kun vain katsot itseäsi, aivan kuin jotain konetta tai esinettä, tarkastat mitä puuttuu ja mitä tarvitaan lisää, ja palaat takaisin itseesi korjaamaan tilanteen. Käytännössä muutos on kuitenkin lähes mahdoton toteuttaa yksin. Emme näe itseämme maailmankuvallisen itsevakautusjärjestelmämme johdosta rehellisesti. Tämä vakauttava järjestelmä kun pyrkii tilanteesta toiseen varmistamaan sen, että koemme toimintamme johdonmukaisena ja kognitiivisesti yhtenäisenä. Ja, kuten mainitsin, emme milloinkaan ole täysin johdonmukaisia; tai paremminkin, voimme olla - ja usein olemmekin - johdonmukaisia yhden maailmankuvan sisällä. Ongelmana on vain se, että maailmankuvat kehittyvät, ja voimme olla varmoja siitä, että nykyisen olemisemme tavan tuolla puolen loistaa uusi, loistavampi ja laajempi maailma, josta jälleen, hiellä ja vaivalla ja isolla omaksumisen tuskalla pyrimme muodostamaan uuden, sisäistetyn kuvan - uuden maailmankuvan - joka jälleen sisältää oman tuhonsa siemenet. Toisin sanoen, jokainen maailmankuva voi kyllä olla sisäisesti yhtenäinen, mutta ulkoisesti ei, koska maailmankuvat kehittyvät ja "taivaas' ja maas' on paljon, mistä maailmankuvamme ei uneksikaan"...
Käytännössä tarvitsemme siis apua. Kaikki tietävät Albert Einsteinin kuuluisan fraasin siitä, miten ongelmaa ei voida ratkaista samalla tasolla, josta se on lähtöisin. Sama periaate toimii käytännön ihmistyössä muutoksen suhteen. Jos haluamme muuttua (ollen periaatteessa "terveitä" mieleltämme emmekä näin ollen etsi sisäistä yhtenäisyyttä vaan siirtymistä johonkin uuteen, rikkaampaan olemisen tapaan) on meidän ensin nähtävä itsemme tässä jotta voimme siirtyä tuonne. Koska itsemme näkeminen on vaikeaa ja petoksella on monet kasvot, tarvitaan usein toisen henkilön apua. Ongelma vain on valita kenen apua pyydämme tai otamme vastaan. Useimmat auttajat kun toimivat rajallisten maailmankuvallisten resurssien pohjalta, yhtä tai toista näkökulmaa tai kehitysvaihetta tai olemisen tapaa painottaen. Tarvitsemme siis apua, ja tarvitsemme yhtenäistävän ihmiskuvan ja mahdollisimman kattavan maailmankuvan pohjalta toimivaa apua, ja sitä on valitettavan vähän tarjolla.
Ja tässä vaiheessa, tietenkin, ojennan korttini ja pyydän mitä nöyrimmin ottamaan yhteyttä jahka ensimmäinen Integral Coach-opintojaksoni on valmis ja integraalisen elämäntavan suunnittelutoimistoni on käynnissä...
torstaina 22. lokakuuta 2009
Integral Coaching Canadan opissa
Palasin viime viikolla Integral Coaching Canadan koulutuksesta. Amsterdamissa pidetty viiden päivän sessio oli erittäin intensiivinen ja täynnä uutta asiaa. Huomasin, miten käytännön työssä teorian tuntemus auttaa hyvin vähän.
Tämä koulutuksen ensimmäinen osio itsessään oli erittäin korkeatasoinen. Mukana ollut toinen suomalainen, coaching-konkari kolmenkymmenen vuoden kokemuksella ja oman yrityksensä sankari oli yhtä lailla hämmästynyt kuin minäkin. Miten näin kovaa kamaa voi edes olla, hämmästelimme Heinekeniemme ääressä aina pitkien koulutuspäivien päätteeksi.
Integral Coaching oli nyt ensimmäistä kertaa eurooppalaisten ulottuvilla. Muutamaa Kanadaan matkustanutta friikkiä lukuunottamatta olimme siis ensimmäiset eurooppalaiset (mukana oli väkeä myös Australiasta, Etelä-Afrikasta ja Argentiinasta), jotka saivat kokea henkilökohtaisesti "kaikkien aikojen parhaan integral-sovelluksen". Ja melkoinen sovellus olikin! Väki oli hyvinkin hiljentynyttä ja liikutettua viimeisenä päivänä, kun tuntoja purettiin ja koulutuksesta saatua hyötyä puitiin. Kuten ohjaajat Laura Divine ja Joanne Hunt totesivat, "This shit works".
Coachingia tuntemattomille - ala oli minulle vieras aina koulutusjakson alkuun saakka - selvitän lyhyesti mistä siinä on kyse. Coaching on eräänlainen terapian kevyempi versio; jos oman elämän käsittelyä vaativat aiheet eivät tunnu riittävän raskailta terapiaan, coaching voi auttaa. Kuten terapiassakin, coachingissa auttaminen pohjautuu jonkin teoreettisen mallin pohjalta tapahtuvaan kuunteluun, keskusteluun ja tulkintaan.
Integral Coaching - joka on muuten Kanadassa rekisteröity tavaramerkki - eroaa muista coaching-suuntauksista siksi, että se pohjautuu integraaliteoriaan, ja on ainoa Ken Wilberin "hyväksymä" AQAL-malliin perustuva coaching-sovellus. Kyse on ihmisen nykyisen olemisen tavan näkemisestä kokonaisvaltaisella tavalla (siitä mitä tuo tapa sekä mahdollistaa että sulkee pois) ja tämän pohjalta ohjatusta kestävästä kasvusta kohti uutta olemisen tapaa, joka voisi vapauttaa ihmisen tämänhetkisten ongelmiensa syistä. Touhuun tutustuneena voin vain sanoa, että teoriaa on käytetty erittäin älykkäästi ja elegantisti tavalla, johon vain asiaan syvällisesti perehtynyt ihminen kykenee. Tässä tapauksessa perehtyneitä on kaksi, kurssin vetäjät Laura ja Joanne, jotka ovat sekä yhtiö- että elämänkumppaneita.
Käytännössä - ja mahdollisimman kansantajuisesti - integraaliteorian sovellus Integral Coachingissa esiintyy kokonaisuuden näkemisen taitona: mitään oleellista ihmisessä ei haluta jättää tarkastelun ulkopuolelle. Toisin sanoen, integraalicoachille tullessasi voit olla varma, että hän tekee parhaansa tarkastellessaan sinua asiakkaana niin monelta kantilta kuin mahdollista. Samaa ei kovin moni terapiasuuntauskaan voi luvata (tästä kenties löytyy omakohtaisia kokemuksia psykologilla tai terapeutilla käyneiltä). Toinen tärkeä tekijä on kestävän kasvun periaate. Jotta kehitys voisi tuottaa pysyviä tuloksia, sen tulee perustua vakaaseen kehityspsykologiseen perustaan, joka Integral Coachingin tapauksessa tapauksessa on Robert Keganin subjekti-objekti-teoria. Näiden periaatteiden pohjalta, lyhyesti, Integral Coaching toimii.
Käytännön työhön tutustuminen nöyrrytti. Olin tietenkin ennen koulutuksen alkua lukenut Journal of Integral Theory and Practicen Integral Coaching -teemanumeron, kuunnellut Wilberin, Huntin ja Divinen podcast-haastattelut sekä katsonut Integral Lifen tuottamat aihetta esittelevät harjoitusvideot (erittäin suositeltavia, muuten). Itse harjoiteltuna työ oli kuitenkin hyvin erilaista. On toinen asia nyökytellä päätään lukemisensa tahdissa; toinen on olla itse tekijänä. Ero on vähän kuin katselisi taitoluistelijaa jäällä ja sen jälkeen yrittäisi itse piruettia parketilla. Onnistuu vaivoin.
Minun matkani Integral Coaching-työn tekijäksi on alussa, ja olen siitä tavattoman innoissani. Teoria, metodi ja prosessi sen toteuttamiseksi ovat ensiluokkaisia. Nyt tarvitsee vain kääriä hihat ja ryhtyä hommiin. Sen olen jo aloittanutkin, horjuen mutta vakaasti eteenpäin mennen, ensimmäisen koeasiakkaani kanssa. Katsotaan millaista hedelmää työ kantaa. Kukaties samalla mentaliteetilla kuin ikkunalaudallani kasvavat chilit: hitaasti tulee hyvää (ja tulista).
Tämä koulutuksen ensimmäinen osio itsessään oli erittäin korkeatasoinen. Mukana ollut toinen suomalainen, coaching-konkari kolmenkymmenen vuoden kokemuksella ja oman yrityksensä sankari oli yhtä lailla hämmästynyt kuin minäkin. Miten näin kovaa kamaa voi edes olla, hämmästelimme Heinekeniemme ääressä aina pitkien koulutuspäivien päätteeksi.
Integral Coaching oli nyt ensimmäistä kertaa eurooppalaisten ulottuvilla. Muutamaa Kanadaan matkustanutta friikkiä lukuunottamatta olimme siis ensimmäiset eurooppalaiset (mukana oli väkeä myös Australiasta, Etelä-Afrikasta ja Argentiinasta), jotka saivat kokea henkilökohtaisesti "kaikkien aikojen parhaan integral-sovelluksen". Ja melkoinen sovellus olikin! Väki oli hyvinkin hiljentynyttä ja liikutettua viimeisenä päivänä, kun tuntoja purettiin ja koulutuksesta saatua hyötyä puitiin. Kuten ohjaajat Laura Divine ja Joanne Hunt totesivat, "This shit works".
Coachingia tuntemattomille - ala oli minulle vieras aina koulutusjakson alkuun saakka - selvitän lyhyesti mistä siinä on kyse. Coaching on eräänlainen terapian kevyempi versio; jos oman elämän käsittelyä vaativat aiheet eivät tunnu riittävän raskailta terapiaan, coaching voi auttaa. Kuten terapiassakin, coachingissa auttaminen pohjautuu jonkin teoreettisen mallin pohjalta tapahtuvaan kuunteluun, keskusteluun ja tulkintaan.
Integral Coaching - joka on muuten Kanadassa rekisteröity tavaramerkki - eroaa muista coaching-suuntauksista siksi, että se pohjautuu integraaliteoriaan, ja on ainoa Ken Wilberin "hyväksymä" AQAL-malliin perustuva coaching-sovellus. Kyse on ihmisen nykyisen olemisen tavan näkemisestä kokonaisvaltaisella tavalla (siitä mitä tuo tapa sekä mahdollistaa että sulkee pois) ja tämän pohjalta ohjatusta kestävästä kasvusta kohti uutta olemisen tapaa, joka voisi vapauttaa ihmisen tämänhetkisten ongelmiensa syistä. Touhuun tutustuneena voin vain sanoa, että teoriaa on käytetty erittäin älykkäästi ja elegantisti tavalla, johon vain asiaan syvällisesti perehtynyt ihminen kykenee. Tässä tapauksessa perehtyneitä on kaksi, kurssin vetäjät Laura ja Joanne, jotka ovat sekä yhtiö- että elämänkumppaneita.
Käytännössä - ja mahdollisimman kansantajuisesti - integraaliteorian sovellus Integral Coachingissa esiintyy kokonaisuuden näkemisen taitona: mitään oleellista ihmisessä ei haluta jättää tarkastelun ulkopuolelle. Toisin sanoen, integraalicoachille tullessasi voit olla varma, että hän tekee parhaansa tarkastellessaan sinua asiakkaana niin monelta kantilta kuin mahdollista. Samaa ei kovin moni terapiasuuntauskaan voi luvata (tästä kenties löytyy omakohtaisia kokemuksia psykologilla tai terapeutilla käyneiltä). Toinen tärkeä tekijä on kestävän kasvun periaate. Jotta kehitys voisi tuottaa pysyviä tuloksia, sen tulee perustua vakaaseen kehityspsykologiseen perustaan, joka Integral Coachingin tapauksessa tapauksessa on Robert Keganin subjekti-objekti-teoria. Näiden periaatteiden pohjalta, lyhyesti, Integral Coaching toimii.
Käytännön työhön tutustuminen nöyrrytti. Olin tietenkin ennen koulutuksen alkua lukenut Journal of Integral Theory and Practicen Integral Coaching -teemanumeron, kuunnellut Wilberin, Huntin ja Divinen podcast-haastattelut sekä katsonut Integral Lifen tuottamat aihetta esittelevät harjoitusvideot (erittäin suositeltavia, muuten). Itse harjoiteltuna työ oli kuitenkin hyvin erilaista. On toinen asia nyökytellä päätään lukemisensa tahdissa; toinen on olla itse tekijänä. Ero on vähän kuin katselisi taitoluistelijaa jäällä ja sen jälkeen yrittäisi itse piruettia parketilla. Onnistuu vaivoin.
Minun matkani Integral Coaching-työn tekijäksi on alussa, ja olen siitä tavattoman innoissani. Teoria, metodi ja prosessi sen toteuttamiseksi ovat ensiluokkaisia. Nyt tarvitsee vain kääriä hihat ja ryhtyä hommiin. Sen olen jo aloittanutkin, horjuen mutta vakaasti eteenpäin mennen, ensimmäisen koeasiakkaani kanssa. Katsotaan millaista hedelmää työ kantaa. Kukaties samalla mentaliteetilla kuin ikkunalaudallani kasvavat chilit: hitaasti tulee hyvää (ja tulista).
keskiviikkona 7. lokakuuta 2009
Elämän tarkoituksen löytämisestä
Luulin pitkään, että elämäni todellinen tarkoitus oli olla rokmuusikko. Aina nähdessäni bändin keikalla tulin joko kateelliseksi siitä, etten itse ollut soittamassa, tai sitten liikutuin sydänjuuriani myöten (kuten kävi esimerkiksi tänä kesänä Bruce Springsteenin keikalla, jossa pillitin silmäni ulos kuin pikkutyttö). Pidin näitä tunteita positiivisina varjoina: syvältä sisältäni ulos heijastettuina osoituksina siitä, että muusikon ura on kutsumukseni ja lahjani maailmalle.
Kunnes tässä päivänä eräänä asia valkeni minulle. Se, mitä Todella Hienolla Keikalla näin oli todellakin kutsumukseni ja osoitus elämäni tarkoituksesta ja työstä. Se ei kuitenkaan ollut itse esiintyminen; lavalla heiluva muusikko pikemminkin teki omalla tavallaan sitä samaa, mitä minä kaikkein eniten halusin tässä maailmassa ja tällä elämälläni tehdä. Nimittäin,
auttaa ihmisiä tekemään ja olemaan sitä, mitä he kaikkein eniten (syvimmillään) haluavat tehdä ja olla.
Oivalsin muusikon työn olevan parhaimmillaan juuri tätä. Suurimmat liikutukseni keikalla eivät liittyneet itse esiintymiseen, kuten olin luullut. Ne liittyivät siihen lähes ylimaalliseen tunnetilaan, jonka muusikko kuulijassaan voi saada aikaan. Tämä tunne/tila herättää ihmisen olemaan muusikkko ja hänen musiikkinsa; ei erillinen kuulija. Esiintyjän ja vastaanottajan välisen näennäisen rajan yli muusikko pyrkii kuulijansa parhaimmillaan kuljettamaan. Ja samaa halusin minäkin tehdä - en vain välttämättä samoilla välineillä, kuten sain oivaltaa.
Elämän tarkoituksen etsimisen yksi sudenkuopista on työvälineen (muusikkona olemisen) sekoittaminen työhön (innostamiseen, herättämiseen, opastamiseen) jota sen avulla tehdään. Esiintyminen ei siis ollutkaan ensisijainen kutsumukseni. Esiintymisen avulla luotavan tilan, tunteen ja tahdon herättäminen toisessa ihmisessä sen sijaan oli, ja on.
Kunnes tässä päivänä eräänä asia valkeni minulle. Se, mitä Todella Hienolla Keikalla näin oli todellakin kutsumukseni ja osoitus elämäni tarkoituksesta ja työstä. Se ei kuitenkaan ollut itse esiintyminen; lavalla heiluva muusikko pikemminkin teki omalla tavallaan sitä samaa, mitä minä kaikkein eniten halusin tässä maailmassa ja tällä elämälläni tehdä. Nimittäin,
auttaa ihmisiä tekemään ja olemaan sitä, mitä he kaikkein eniten (syvimmillään) haluavat tehdä ja olla.
Oivalsin muusikon työn olevan parhaimmillaan juuri tätä. Suurimmat liikutukseni keikalla eivät liittyneet itse esiintymiseen, kuten olin luullut. Ne liittyivät siihen lähes ylimaalliseen tunnetilaan, jonka muusikko kuulijassaan voi saada aikaan. Tämä tunne/tila herättää ihmisen olemaan muusikkko ja hänen musiikkinsa; ei erillinen kuulija. Esiintyjän ja vastaanottajan välisen näennäisen rajan yli muusikko pyrkii kuulijansa parhaimmillaan kuljettamaan. Ja samaa halusin minäkin tehdä - en vain välttämättä samoilla välineillä, kuten sain oivaltaa.
Elämän tarkoituksen etsimisen yksi sudenkuopista on työvälineen (muusikkona olemisen) sekoittaminen työhön (innostamiseen, herättämiseen, opastamiseen) jota sen avulla tehdään. Esiintyminen ei siis ollutkaan ensisijainen kutsumukseni. Esiintymisen avulla luotavan tilan, tunteen ja tahdon herättäminen toisessa ihmisessä sen sijaan oli, ja on.
lauantaina 3. lokakuuta 2009
Oman äänen löytämisestä
"Oliko hyvä ilma Ranskassa?", kysyi naapurini sateen hakatessa päähäni.
Mietin hetken liian kauan.
"Erilainen", vastasin.
Tarkoitukseni oli sanoa "oli kyllä, aika hitosti parempi keli oli Ranskassa; 22 astetta varjossa ja viiniä ja juustoja ja baskereita vinottain". Sen sijaan valitsin välimallin tien ja annoin Kaikkia Miellyttävän Vastauksen.
_______
Jokaisessa hetkessä ihmisellä on kolme perustavanlaatuista näkökulmaa, sanoo Ken Wilber. Nämä Kolme Suurta, kuten W niitä nimittää, alkavat ilmaantua tietoisuudessamme syntymästä alkaen. Aluksi ne ovat alkeellisia käsityksiä Minun, Meidän ja Sen olemassaolosta. Havaitsemme, että Minä olen; huomaamme, että on olemassa myös Muita; ja näemme objektiivisia Niitä: kirjoja, kiviä ja muuta maailman kalustoon kuuluvaa.
Hiljalleen nämä näkökulmat alkavat eriytyä toisistaan. Niiden eriytyessä alkavat kehittyä myös niiden "näkijät". Vertauskuvina niistä käytän helposti omaksuttavia käsitteitä, Transaktioanalyysin kolmea suurta: Lapsi, Vanhempi ja Aikuinen.
Lapsen ääni on ensisijaisesti Minän ääni, kauneuden ääni, taiteen ääni. Vanhemman ääni on Meidän äänemme, moraalin ääni, yhteisen hyvän ääni, konsensuksen ääni. Aikuisen ääni on Sen ääni, objektiivisen totuuden ja tieteen ääni.
Nämä kaikki äänet lähteävät kehittymään meissä syntymästä alkaen. Prototyyppisistä Minä-Me-Se -käsityksistä ne eriytyvät Lapsen, Vanhemman ja Aikuisen ääniksi, kunnes ne voivat jälleen alkaa integroitua, yhtenäistyä terveessä egossa toimivaksi äänten harmoniaksi. Iso vaatimus, jota hyvin harva onnistuu elämässään ilman erityistä motivaatiota tai apua täyttämään.
Vastasyntyneen eriytymättömästä maailmasta pienen taaperon alkeelliseen minä-me-se -käsityskykyyn, nuoren ja aikuisen kolmijakoiseen Lapsi-Vanhempi-Aikuinen -psykodynamiikkaan ja kenties lopulta integroituneen egon tietoiseen näkökulman vaihtamisen taitoon perustuvaan Kauneuden, Hyvyyden ja Totuuden yhtenäistävään näkemykseen, ihminen oppii kehittyessään entistä paremmin tiedostamaan ja käyttämään näkökulmiaan, sen sijaan että olisi vain niiden mekaaninen käyttöväline, jossa Lapsi ja Vanhempi ja Aikuinen käyvät ikuista tukkanuottaansa ja jossa Minän ja Meidän ja Sen alueet ovat sekaisin kuin seinäkello kylähullun ulkohuusissa.
_________
Oman äänensä tiedostaminen ei ole aina helppoa. Yksinkertaista se kyllä on. Sen kun kuuntelee, mitä mieltä on ja sillä hyvä. Ongelmana vain ovat muut äänet, jotka hukuttavat oman äänen alleen.
Minun mielestäni Ranskassa oli parempi ilma kuin Utössä, ainakin siltä sillä hetkellä tuntui. Oli kivaa kun Ranskassa paistoi aurinko. Ei ollut kivaa kun Utössä satoi päin naamaa ja tuuli niin että korvat irtosivat. Se oli Minun mielipiteeni, Minun ääneni, Kauneuden ääni, Lapsen ääni. Se ei ollut Meidän äänemme, yhteishyvän ääni, kompromissien ääni, Vanhemman ääni. Se ei myöskään ollut Sen ääni, puhtaan järjen ääni, objektiivisen totuuden ääni, Aikuisen ääni.
Äänet pitäisi opetella erottelemaan toisistaan. Sen jälkeen niille kaikille pitää antaa sanansija. Ja lopulta oivaltaa, että ne ovat kaikki Yhden Todellisuuden ääniä, eri suunnista, eri puolilta, kaikumassa Tyhjyydessä, huutamassa vasten Alkuperäisiä kasvojamme, muistuttamassa meitä omasta itsestämme jota emme milloinkaan ole unohtaneet.
Mietin hetken liian kauan.
"Erilainen", vastasin.
Tarkoitukseni oli sanoa "oli kyllä, aika hitosti parempi keli oli Ranskassa; 22 astetta varjossa ja viiniä ja juustoja ja baskereita vinottain". Sen sijaan valitsin välimallin tien ja annoin Kaikkia Miellyttävän Vastauksen.
_______
Jokaisessa hetkessä ihmisellä on kolme perustavanlaatuista näkökulmaa, sanoo Ken Wilber. Nämä Kolme Suurta, kuten W niitä nimittää, alkavat ilmaantua tietoisuudessamme syntymästä alkaen. Aluksi ne ovat alkeellisia käsityksiä Minun, Meidän ja Sen olemassaolosta. Havaitsemme, että Minä olen; huomaamme, että on olemassa myös Muita; ja näemme objektiivisia Niitä: kirjoja, kiviä ja muuta maailman kalustoon kuuluvaa.
Hiljalleen nämä näkökulmat alkavat eriytyä toisistaan. Niiden eriytyessä alkavat kehittyä myös niiden "näkijät". Vertauskuvina niistä käytän helposti omaksuttavia käsitteitä, Transaktioanalyysin kolmea suurta: Lapsi, Vanhempi ja Aikuinen.
Lapsen ääni on ensisijaisesti Minän ääni, kauneuden ääni, taiteen ääni. Vanhemman ääni on Meidän äänemme, moraalin ääni, yhteisen hyvän ääni, konsensuksen ääni. Aikuisen ääni on Sen ääni, objektiivisen totuuden ja tieteen ääni.
Nämä kaikki äänet lähteävät kehittymään meissä syntymästä alkaen. Prototyyppisistä Minä-Me-Se -käsityksistä ne eriytyvät Lapsen, Vanhemman ja Aikuisen ääniksi, kunnes ne voivat jälleen alkaa integroitua, yhtenäistyä terveessä egossa toimivaksi äänten harmoniaksi. Iso vaatimus, jota hyvin harva onnistuu elämässään ilman erityistä motivaatiota tai apua täyttämään.
Vastasyntyneen eriytymättömästä maailmasta pienen taaperon alkeelliseen minä-me-se -käsityskykyyn, nuoren ja aikuisen kolmijakoiseen Lapsi-Vanhempi-Aikuinen -psykodynamiikkaan ja kenties lopulta integroituneen egon tietoiseen näkökulman vaihtamisen taitoon perustuvaan Kauneuden, Hyvyyden ja Totuuden yhtenäistävään näkemykseen, ihminen oppii kehittyessään entistä paremmin tiedostamaan ja käyttämään näkökulmiaan, sen sijaan että olisi vain niiden mekaaninen käyttöväline, jossa Lapsi ja Vanhempi ja Aikuinen käyvät ikuista tukkanuottaansa ja jossa Minän ja Meidän ja Sen alueet ovat sekaisin kuin seinäkello kylähullun ulkohuusissa.
_________
Oman äänensä tiedostaminen ei ole aina helppoa. Yksinkertaista se kyllä on. Sen kun kuuntelee, mitä mieltä on ja sillä hyvä. Ongelmana vain ovat muut äänet, jotka hukuttavat oman äänen alleen.
Minun mielestäni Ranskassa oli parempi ilma kuin Utössä, ainakin siltä sillä hetkellä tuntui. Oli kivaa kun Ranskassa paistoi aurinko. Ei ollut kivaa kun Utössä satoi päin naamaa ja tuuli niin että korvat irtosivat. Se oli Minun mielipiteeni, Minun ääneni, Kauneuden ääni, Lapsen ääni. Se ei ollut Meidän äänemme, yhteishyvän ääni, kompromissien ääni, Vanhemman ääni. Se ei myöskään ollut Sen ääni, puhtaan järjen ääni, objektiivisen totuuden ääni, Aikuisen ääni.
Äänet pitäisi opetella erottelemaan toisistaan. Sen jälkeen niille kaikille pitää antaa sanansija. Ja lopulta oivaltaa, että ne ovat kaikki Yhden Todellisuuden ääniä, eri suunnista, eri puolilta, kaikumassa Tyhjyydessä, huutamassa vasten Alkuperäisiä kasvojamme, muistuttamassa meitä omasta itsestämme jota emme milloinkaan ole unohtaneet.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
